Pekan tarina

Seuraavaksi kerron teille tositapahtumiin perustuvan tarinan Pekasta. Pekka on kuvitteellinen kortepohjalainen opiskelija, joka käy opiskelun ohessa töissä eräässä Keljossa sijaitsevassa hypermarketissa ansaitakseen hieman ylimäärästä niukan opintotuen päälle.

Pekka herää eräänä helmikuisena sunnuntaiaamuna yhdeksän aikaan kotonaan Kortepohjassa. Pekkaa on onnistanut, sillä hän sai tälle päivää kuuden tunnin työvuoron, mikä tietää hänelle tuplapalkkaa. Herättyään hän katsoo ikkunasta ulos ja huomaa maan olevan paksun lumikerroksen peitossa sillä koko yön on pyryttänyt lunta. Lunta on sen verran, että hän ei kykene taittamaan työmatkaansa pyörällä ja kävellenkin 5 kilometrin pituinen lumessa kahlattava matka tuntuu hyvin vastemieliseltä. Mikä neuvoksi?

Pekan vaihtoehdoksi tässä tapauksessa jää turvautuminen julkiseen liikenteeseen sillä autoahan hän ei köyhänä opiskelijana omista. Nyt siis vain katsomaan internetin reittiaikataulupalvelusta mihin aikaan busseja menisi Keljon suuntaan. Vaikka Pekan työvuoro alkaisi vasta 11.30, hän toteaa ihmetyksekseen, että joutuu lähtemään kotoa jo klo 10 ehtiäkseen ajoissa paikalle. Hän joutuu nimittäin matkaamaan ensin keskustaan klo 10.10 pysäkiltä lähtevällä bussilla, odottelemaan keskustan päälinja-autoasemalla 20 minuuttia, jonka jälkeen hyppäämään toiseen bussiin. Tämän tuloksena hän on työpaikallaan noin klo 11 aikaan, eli bussimatka pysäkille kävelyineen on kestänyt tunnin.

Pekka on paikalla kuitenkin puoli tuntia etuajassa sillä hänen työvuoronsa alkaa vasta puolelta, mutta minkä hän sille voi kun seuraavalla bussilla hän olisi jo myöhästynyt. 5 kilometrin työmatka on siis odotteluineen vienyt Pekan elämästä pois kokonaiset 1,5 tuntia. Jos hän olisi pystynyt ajamaan pyörällä töihin, matkaan olisi kulunut reilut 20 minuuttia ja kävellenkin matka olisi taittunut alle tuntiin. Kaiken lisäksi Pekka on maksanut matkastaan kaksi kertaa 3,20 euron hintaisen kertalipun hinnan (tarviihan hän lipun myös paluumatkalle), jolloin matka on maksanut hänen normaalipäivänä saamastaan 9 euron tuntipalkastaan noin 40 minuutin työsuoritusta vastaavan summan. Vielä tämänkin lisäksi hän on taistellut huonosti toimivan aikataulupalvelun kanssa, saanut huonoa kohtelua elämäänsä kyllästyneeltä bussikuskilta ja odottanut lumipyryssä melkein puoli tuntia. Ja tämä kaikki on tapahtunut oikeasti!

On ikävää, että Jyväskylässä julkinen liikenne ei ole kunnossa ja siitä saa kärsiä erityisesti vähävaraiset opiskelijat ja työttömät, joilla ei ole varaa omaan henkilöautoon. Eikä henkilöautoliikenteeseen tulisi ihmisiä edes kannustaa ekologisista syistä, mutta edellä kuvatun kaltaisista syistä en tuomitse niitä, jotka ovat henkilöauton valinneet kulkuvälineekseen. Yhteiskunnalla ei ole lupaa moralisoida yksityisauton käyttäjiä, jollei se pysty tarjoamaan järkevää ja kilpailukykyistä vaihtoehtoa tämän rinnalle silloin kun matkaa ei voida taittaa pyörällä tai jalan.

Ja älkää hyvä ihmeessä väittäkö tämän kertomuksen jälkeen, että julkinen liikenne olisi Jyväskylässä kunnossa! Tehtävää tuolla saralla on paljon ja se vaatii niin toimenpiteitä kuin uhrauksia kunnalta. Uskon, että vain pitkäjänteisellä työllä ja kunnan joukkoliikenteeseen tekemillä runsailla investoinneilla voimme saavuttaa tuloksia.

Armomurha vai armokuolema?

Vihreiden puoluekokous hyväksyi sunnuntaina periaateohjelman, johon sisältyi kannanotto eutanasian puolesta. Tämä kannanotto ilmaistiin periaateohjelmassa seuraavanlaisesti: "Ihmisellä on oikeus paitsi hyvään elämään, myös hyvään kuolemaan tarvittaessa hyvän saattohoidon turvin tai halutessaan viime kädessä avustettuna." Tuskin kenellekään jäi epäselvyyttä, että tässä viitattiin eutanasiaan, mutta sen sijaan näyttäisi olevan epäselvää, miten sana eutanasia tulisi kääntää kansankielelle vai tulisiko sitä kääntää ollenkaan?

Keskisuomalainen oli ottanut oikeudet omiin käsiinsä määritellä sanan "eutanasia" suomennos. Kun alkuperäisessä STT:n uutisessa oli käytetty sanaa eutanasia, Keskisuomalainen oli kääntänyt maanantaina julkaistussa paperiversiossaan tämän "armomurhaksi" otsikoidessaan "Vihreät hyväksyivät armomurhan".

Sana "armomurha" pitää sisällään jo arvopohjaisen kannanoton. Suomenkielen sanakirja määrittelee sanan "murha" erityisen törkeänä pidettäväksi toisen ihmisen surmaamiseksi. Voiko suurin osa ihmisistä yhtyä tällaiseen tulkintaan eutanasiasta, jossa kärsivän ja kuolemaa tekevän ihmisen tahtoa on kuultu ja vakuututtu tilanteen toivottomuudesta?

Mielestäni näin ei ole. Sana eutanasia voidaan myös kääntää neutraalimmin "armokuolemaksi" ja tämä näyttäisi olevan kaiken lisäksi yleisempi tulkinta sanasta eutanasia. Google-hakupalvelin löytää internetistä yli 7000 mainintaa jossa käytetään nimenomaisesti sanaa "armokuolema" ja reilut 5000 mainintaa sanasta "armomurha". Olisiko siis parempi käyttää sanan "armomurha" tilalta neutraalimpaa sanaa "armokuolema" mikäli sanaa eutanasia ei jostain syystä haluta käyttää?

On huolestuttavaa, että uutisoinnissa käytetään näinkin kiistanalaisia ja kantaa ottavia käännöksiä. Ymmärrän hyvin, etteivät meistä kaikki pysty hyväksymään eutanasiaa toimintamuotona, mutta toivon, että jatkossa ymmärretään puhua asioista niiden oikeilla nimillään.

Eutanasia puhuttaa

Eutanasia, eli armokuolema on puhuttanut pitkään lääkärikuntaa ja hoitohenkilöstöä Suomessa. Viime aikoina on tullut useita avauksia asian nostamiseksi pöydälle ja suopeus toimintamallia kohtaan on lisääntynyt. Eutanasian tekee eettisessä mielessä ongelmalliseksi erityisesti se seikka, että siinä on huomioitava sekä eutanasiaa tarvitsevan, että sitä suorittavan henkilön eettiset näkemykset.

Arvoliberaalissa katsontakannassa, jota itse edustan, oikeus kuolemaan tulisi olla ihmisen perusvapaus mikäli elämän jatkaminen johtaa kärsimykseen. Jos ihmiselle annetaan oikeus valita kuolemastaan, se ei aiheuta, tai sen ei ainakaan tulisi aiheuttaa haittaa kenellekään toiselle. Myöskään kärsivän potilaan ei tule olla pakotettu hyväksymään käsitystä "elämän pyhyydestä" vaan henkilön tekemän päätöksen on perustuttava tämän omille arvoilleen ja näkemyksilleen. Eettisten perustelujen jälkeen voidaan myöntää myös se tosiseikka, että eutanasian käyttöönotto ei nykyisestään lisää terveydenhuollon menoja vaan saattaisi päin vastoin vähentää niitä pitkään kärsivien potilaiden keinotekoisen hengissä pitämisen loputtua. Mielestäni tätä ei kuitenkaan tule käyttää perusteluna eutanasian käyttöönotolle vaan eutanasiaa on pidettävä ensisijassa eettisenä kysymyksenä.

Erityisen vaikeaksi eettiseltä kannalta tilanteen tekee se, että myös eutanasiasta päättävän ja sen suorittavan tahon näkemykset asiasta on otettava huomioon. Lääkärillä ja hoitohenkilökunnalla tulee myös olla oikeus kieltäytyä eutanasian suorittamisesta eettisistä syistä. Tästä johtuen kysymykseksi nouseekin, voiko lääkärinä tai hoitohenkilökuntana toimia sellaiset, jotka eivät hyväksy eutanasiaa?

Mielestäni vastaus kysymykseen on 'kyllä', mutta tilanne ei ole aivan yksinkertainen sillä potilaan oikeus eutanasiaan on kaikissa tilanteissa toteuduttava. Jo koulutusvaiheessa tulevien lääkäreiden ja hoitajien eettiset näkemykset on yksilökohtaisesti otettava huomioon. On kyse sitten eutanasiasta tai vaikkapa abortista, henkilön on oikeus kieltäytyä tähän liittyvästä koulutuksesta mikäli hän katsoo tämän olevan ristiriidassa omien näkemyksiensä kanssa. Tämä on kuitenkin merkittävä henkilön koulutustietoihin, jotta tuleva työnantaja tietää työntekijänsä olevan estynyt kyseisten toimenpiteiden suorittamisesta. Tämän merkinnän ei kuitenkaan tulisi olla rasite henkilön työn saannin kannalta, eikä syrjintää omien näkemyksien vuoksi tulisi tapahtua. Työtehtävät hoitoalalla tulisi vastaisuudessa suunnitella ja täyttää siten, että eettisesti selkeästi kiistanalaisista työtehtävistä kuten eutanasiasta ja abortista tulisi olla mahdollisuus kieltäytyä ja siitä huolimatta työllistyä. Jokaisessa terveydenhuollon yksikössä tulisi kuitenkin samalla olla riittävät valmiudet potilaan oikeuksien toteuttamiseen kohtuullisessa ajassa.

Eutanasia vaatii myös toimiakseen selkeän ja kriteereihin perustuvan ohjeistuksen, jota tulee myös noudattaa. Kaikille potilaille on taattava tasapuolinen kohtelu ja eutanasian hyväksyneen hoitohenkilökunnan tulee toimia saadun ohjeistuksen mukaan. Näin ollen tulisi olla selkeästi tiedossa, missä tilanteessa oikeus eutanasiaan olisi mahdollinen, jotta suorittavan tahon tulkinnan varainen alue olisi mahdollisimman pieni, jottei päätöksentekoprosessi olisi suurimmassa osassa tapauksista liian työläs. Tällä tapaa voidaan taata järjestelmän toimivuus ja potilaan oikeuksien toteutuminen kaikissa tilanteissa.

Lopuksi todettakoon, että elämään ja kuolemaan liittyvät kysymykset ovat aina vaikeita ratkaista ja nostavat tunteita pintaan. Ennen eutanasian käyttöönottoa tulee toimintaperiaatteita miettiä huolella. Uskon vahvasti, että eutanasian aiheuttamat eettiset sekä käytännölliset ongelmat ovat ratkaistavissa kaikkien ihmisten näkemyksiä kunnioittaen ja kyseisen toimenpiteen lainsäädännölliselle hyväksymiselle on vihdoin tullut aika.

Ydinvoimapolitiikka - taikauskoa vai populismia?

Viimeisen vuoden aikana on uutisoitu Japanin muuttuneesta ydinvoimapolitiikasta. Ennen vuosi sitten tapahtunutta Fukushiman ydinvoimalaonnettomuutta Japanin tavoite oli nostaa ydinvoiman osuutta energiatuotannosta 30:stä 50 prosenttiin, mutta voimalaonnettomuuden jälkimainingeissa suunta muuttui täysin. Parhaillaan maa pyrkii keinoin millä hyvänsä luopumaan ydinvoimasta, vaikka turvautumalla fossiilisiin polttoaineisiin, kuten hiilivoimaan. Miksi yksi onnettomuus muuttaa suhtautumisen ydinvoimaan täysin päälaelleen? Eikö ydinvoiman riskeistä tiedetty riittävästi ennen onnettomuutta?

Pidän erittäin huolestuttavana sitä, millaisin perustein utopiaa ydinvoiman turvallisuudesta pidetään yllä. Jos ydinvoiman riskit ymmärrettäisiin riittävän hyvin, tajuttaisiin myös se, että ydinvoimaan liittyy aina myös onnettomuusriski, eikä tämän tiedon päähän takomiseen tarvittaisi todisteeksi Fukushiman kaltaista katastrofia. Japanin ydinvoimapolitiikasta vastaavien olisi tullut ymmärtää ydinvoiman riskit seismisesti epävakaalla alueella, eikä luottaa ydinvoimanonnettomuuden suhteellisen pieneen, muttei olemattomaan riskiin. Jos ydinvoiman riskejä olisi tarkasteltu ennen onnettomuutta perusteellisesti, eikä mututuntumalla, oltaisiin voitu pysyä tehtyjen päätelmien takana myös onnettomuuden jälkeenkin, eikä aikaisempaa ydinvoimapolitiikkaa olisi tarvinnut kyseenalaistaa.

Toisin kuitenkin kävi. Jotta muutos suhtautumisessa ydinvoimaan tapahtui tarvitsi se konkreettisen todisteen vaaroista ja tämän tuloksena kelkka kääntyikin hetkessä ydinvoimavastaiseksi. Kasvoiko ydinvoimalaonnettomuuden riski oikeasti monikymmenkertaiseksi Fukushiman onnettomuuden myötä kuten muutokset Japanin ydinvoimapolitiikassa antaa ymmärtää?

Vastaus on ei. Ydinvoima on edelleen yhtä riskialtis energiantuotantomuoto kuin aikaisemmin, ja ainoa mikä tosiasiallisesti muuttui, oli ihmisten ja poliitikkojen suhtautuminen tähän. Poliitikot, jotka pitivät yllä utopiaa ydinvoiman turvallisuudesta kansan keskuudessa yllä ennen onnettomuutta, joutuivat onnettomuuden tapahduttua vastaamaan kansan heränneisiin epäluuloihin ydinvoimaa kohtaan. Tästä syntyneestä ydinvoimahysteriasta oli tuloksena populismin puristuksissa tehty täyskäännös ydinvoimaa vastaan.

Vaikka huolestuttavaa on jo sinällään se, miten heikolla tietopohjalla ydinvoimapäätöksiä tehdään, myös se mihin tällainen harkitsematon ja tuulen mukana menevä energiapolitiikka johtaa. Koska Japanissa ekologisten energiantuotantomuotojen käytettävyys ja kasvattaminen on paikoin vaikeaa, ydinenergiaa paikkaamaan on tulossa hiilivoiman kaltaisia saastuttavia energiantuotantomuotoja. Jos Japani korvaisi nykyisen ydinvoimakapasiteettinsä hiilivoimalla, tulos saattaisi olla vielä fataalimpi kuin jos pidättäydyttäisiin ydinvoimassa. Vaikka hiilivoimaan ei liity radioaktiivisen jätteen tai onnettomuuden aiheuttaman laskeuman riskiä, se saastuttaa ilmakehää toisin kuin ydinvoima ja olisi tämän hetkisessä tilanteessa kenties kaikkein huonoin vaihtoehto.

Tällä hetkellä toivon niin Japanin, Euroopan kuin myös Suomen johtavilta poliitikoilta terveen kriittistä asennetta arvioidessaan ydinvoiman tai hiilivoiman käytettävyyttä tulevaisuudessa. Se mitä energiamuotoa suositaan, ei tulisi olla ensisijaisesti arvovalinta toisin kuin siitä usein sellainen halutaan tehdä. Ydinvoiman kannattaminen tai vastustaminen eivät saa olla itsearvoja, kun taas ihmisen ja ympäristön tulevaisuus tulisi olla tällaisia. Energiapäätöksiä ei tulisi tehdä populistisen lyhytnäköisesti vaan pitkän aikavälin riskejä ja mahdollisuuksia tarkastelemalla.